Hei me riidellään!

Siitä on TODELLA monta vuotta kun viimeksi ollaan mieheni kanssa asuttu kunnolla yhdessä, ja eletty oikeaa yhteistä arkea. Ja aika monet näistä menneistä vuosista ollaan odotettu ja puhuttu, miten sitten joskus vihdoinkin saadaan taas elää ja olla päivittäin yhdessä. Hirvittävän romanttinen ja täysin ymmärrettäväkin toive, varsinkin kun yhtälöön kuuluu myös pieni poika, joka on oppinut kasvaessaan ikävöimään isäänsä yhä enemmän. Ystävät ja läheisetkin ovat olleet niin onnellisia siitä, että saadaan vihdoinkin olla ihka oikea perhe!

Ensinnäkin, vastustan vähän ajatusta siitä, ettei muka voi olla "oikea perhe" jos ei asu yhdessä 24/7/365 ( ja kyllä, piti tarkistaa kuinka monta päivää vuodessa on😁). Tänä päivänä perheitä on jo kymmeniä erilaisia, eikä toisen työn takia osan ajasta erillään asuvat perheet taida enää olla kovin suuri poikkeus, tai ei ainakaan pitäisi olla. Onhan se ajatus täydellisestä ydinperheestä kaunis ja ainakin mulle naisena tavoiteltava asia, ja jos sitä ei ole, niin olen naisena ja äitinä jotenkin epäonnistunut. En tiedä mistä tää kammottava ajatusmalli mun päässä saa alkunsa, mutta löytyy sieltä päästä toinenkin ajatus. Ja se on se, että meidän perheelle saattaa lopulta kuitenkin parhaiten sopia se, ettei me hengata yhdessä IHAN koko aikaa. Kaikella täydellä rakkaudella sanottuna. 

Voi olla että tuohon edellä mainittuun lopputulemaan on saattanut vaikuttaa kivuliaat viime viikot, kun kaks hyvin erilaista persoonaa on opetellut yhdistämään täysin erilaisia tapoja olla ja elää. Ja asia mikä on mulle ehkä yksi vaikeimmista: alkaa oikeesti kasvattamaan meidän lasta yhdessä. Mulle on jotenkin todella vaikea sietää, että mies esimerkiksi komentaa lasta. Tai ainakin se tekee sen mun mielestä väärällä tavalla (tietenkin). Eikä kyllä pojallakaan ole helpot paikat olleet, hän on niin tottunut elämään vain mamman kanssa ja tulla komennelluksi vain mamman toimesta, että itkupotkuraivarit on taattu, kun iskä lähtee häntä opettamaan. Ja ei tullut varmaan kenellekään yllätyksenä, että meillä on miehen kanssa myös hyvin erilaiset kasvatusperiaatteet?😂

Sillä hetkellä ku astuin jalallani Sveitsin maalle ajattelin, että luopumiset on nyt hetkeks taakse jäännyttä elämää. Paskat, ensin piti luopua tutusta elämästä ja siihen kuuluvista ihmisistä, ja nyt "saa" kaiken lisäks vielä luopua pinttyneistä tavoistaan😄. Kärsimättömänä ihmisenä en myöskään missään tapauksessa voinut hyväksyä  sitä, ettei n. 5 vuotta pääasiassa omillaan asunut kolmekymppinen mies sujahtanutkaan samoin tein täydelliseen perheenisän rooliin, tai ylipäänsä osaa aina ajatella, että nyt sillä on se perhe siinä samassa taloudessa tuomassa elämää ympärille. Niinpä tämä melkein 20 vuotta yhdessä ollut pariskunta onkin viime viikkoina  saanut aika messevät riidat aikaiseksi mm. sohvalla olevien koristetyynyjen määrästä, siitä ettei vaimo osaa laittaa tavaroita takaisin sinne mistä on ne ottanut ja miehen kyvyttömyydestä/haluttomuudesta käyttää perheen yhteistä pyykkikoria. Pienestä voi välillä olla avioerot kiinni...

Mutta eikös ne vuohet tai jotkut muutkin sarvipäät kolistele niillä sarvilla yhteen, ja jossain vaiheessa lopulta tulee rauha maahan? Näin se näyttäisi meilläkin toimivan. Ilmeisesti tähän uuteen yhteen kasvamisen vaiheeseen kuuluu, että meidän on käytävä molempien jokainen tapa, ajatus, sana ja esine/asia läpi riidan kautta, että päästään kompromissiin jonka kanssa molemmat kykenee elämään. Tässä kun laittaa näitä sanoja peräkkäin, alkaa melkein naurattaa miten sopimattomilta me miehen kanssa toisillemme vaikutetaan😁 Mutta jotenkin tässä on tosiaan kohta se 20 vuotta yhdessä eteenpäin luovittu. Kaukosuhdeko lienee taikasana? 

Sopuisina kuin sopulit, tyyntä myrskyn edellä, ennen valoa on aina pimeintä ja mitä näitä nyt on 😁💕