Susannan Sveitsi päiväkirjat

Näin se vanha klisee on jälleen pitänyt paikkansa; kun lakkaa rimpuilemasta vastaan, niin helpottaa.  Mun yks suurimmista ensimmäisen maailman ongelmista oli, ettei meillä ole täällä omaa autoa. Millä mä käyn kaupassa? Millä mä raahaan Ikeasta tavaraa himaan? Millä mä pääsen liikkumaan ylipäänsä minnekään?! Isäntä hehkutti paikallista joukkoliikennettä ja muistutti samaan hengen vetoon, että me asutaan nyt kaupungissa eli no problem. Okei, ihan hyvät pointit PAITSI että se pirun korona.  Meidän lähimmät ruokakaupat sijaitsee noin kilometrin säteellä. Reilun vuoden ajan mies on mitään vaikeuksia huomaamatta kävellyt kiltisti päivittäin kauppaan, ja raahannut ostokset kotiin käsissä kantaen. Se ei tietenkään pystynyt käsittämään mikä ongelma mullakaan voisi asian kanssa olla. Yritin selittää, että olen vuosien saatossa tottunut mm. tekemään useampien päivien ruokaostokset kerralla, ja liukumaan rullaportailla ostoskärryjen kanssa käytännössä suoraan autoon sisään. Ja viimeaikoina totuin

Muistin sattumalta tässä yhtenä päivänä etten ole pitkään aikaan kirjoitellut meidän kuulumisia tänne blogiin. Samalla rupesin laskemaan, että hetkinen, mehän ollaan asuttu täällä jo reilusti yli puoli vuotta! Missä välissä tästä elämästä ehti tulla niin "tylsän" normaalia, että blogin päivittäminenkin jäi? Kipuilin silloin heti muuttomme alussa aika rankastikin tätä meidän uutta elämänvaihetta. Keskityin koko ajan siihen mikä kaikki on Suomessa paremmin kuin Sveitsissä, roikuin yöhön asti etuovi.comissa etsien täydellistä omakotitaloa Suomesta, joka saisi miehenikin haluamaan muuttoa takaisin Suomeen, ja inhosin yli kaiken ajatusta siitä, että en tiedä kuinka kauan joutuisin aikaani täällä tuhlaamaan. Koin että oikea elämäni Suomessa menee sillä aikaa ohi kun joudun "lusimaan" täällä. Pelkäsin myös ystävieni unohtavan mut. Erityisesti myös siksi, että koronan takia kukaan ei edes pääsisi meille käymään vaikka haluaisikin. Sanotaan että kaikissa uusissa aluissa